Valoa, ompelua ja kirjoja

Valoa riittää

Valoisuus on nyt lisääntynyt, ja kevätpäivän tasaus on ohitettu, joten ehkäpä nyt voi alkaa suunnata ajatuksia kohti kesää. Talven aikana pelastukseni on ollut YouTuben Artemis seilaa. Hessu on kyllä mun idoli! Hänen rauhallisuutensa ja elämänfilosofiansa kiteytyi jotenkin jaksossa, kun hän keskellä Tyyntä valtamerta pohdiskeli ääneen näin: ”Yhtään en kyllä tiiä missä ollaan päivän parin kuluttua. Voidaan olla suunnilleen tässä samassa paikassa. Taai sitten 300 meripeninkulmaa tuonnempana. Joo – blägässä.”

Turha olisi syytä heittää romukoppaan. Sitä turhaa täällä maakrapuna tallustellessa on aivan liikaa. Onneksi vajaan kahden kuukauden päästä lasketaan Celinda veteen, joskin toivottavaa olisi, että ei niin pitkälle kevättä tarvitsisi nosturia odottaa tätä hommaa tekemään! Celinda on säilössä kylmässä hallissa, ja tänä talvena ongelmaksi muodostui siellä kosteus, joka pukkasi veneen sisälle asti todella pahasti. Kyseisen hallin ilmastointikone puhaltaa ulkoilmaa halliin, ja talvi kun on säiden puolesta ollut poikkeuksellisen lämmin ja kostea, ei ilmastointi ole toiminut ollenkaan toivotulla tavalla. Useamman kerran olemme joutuneet kuivailemaan paikkoja veneen sisällä, ja välillä katot ja seinätkin ovat olleet likomärät!

Ei kyllä oo kiva – eikä tee Celindalle hyvää!

Talven aikana pelastuslautta on käynyt Raisiossa huollossa, litium-akut ovat tulleet (kipparilla niiden asentamisessa tulee kyllä vielä töitä riittämään!), ja nyt täällä ompelukone laulaa: teemme sitlooran päälle näppärästi asetettavaa aurinkosuojaa. Viime kesänä oli aika usein niin tolkuttoman kuuma, että ulkona ei voinut istuskella. 

Varjoon – suojaan 

 Varjoon alta polttavan auringon

Varjoon pian pois minun päästävä on... 

(Fredin esittämä biisi 60-luvulta 😉)

    

Lukuvinkeistä... En nyt niinkään näitä suosittele, mutta kerronpa mitä olen lukenut juuri äskettäin; luin nimittäin vast’ikään peräkkäin kaksi vauva- ja pikkulapsiaikaan sijoittuvaa romaania:

Olga Ravn (tanskalainen) kirjassaan Minun työni käsitteli lapsen syntymän jälkeistä masennusta, äitiyttä ja kirjoittamista. Seuraava lainaus on tästä kirjasta: ”Anna arveli, että hänen tiivis yhteytensä kodin tavaroihin ja asioihin juonsi juurensa talouskasvatukseen, jota hänelle oli annettu lapsuudesta asti. Oliko hänet opetettu paitsi huolehtimaan kotitöistä myös olemaan yhtä kodin kanssa, olemaan esine muiden joukossa? Kotitöiden kauttako hän oli kehittynyt niin herkkävaistoiseksi esineiden suhteen?” Luin kyseisen romaanin Ukkohallassa talvilomaviikolla, jolloin samalla siivosin vanhempieni mökin jokaisen nurkan astetta paremmin, koska mökki laitettiin juuri myyntiin. Toki sen pitää olla aina siisti vuokralaistenkin käytössä. Mökkiä on tullut huollettua aika pitkään, ja tämä homma minulle kyllä jo riittäisi! Samastuin em. Annan tuntemuksiin kovasti, sillä jotenkin liikaa on minutkin opetettu kotitöistä huolehtimaan. Ehkä siksi yletön tunnollisuus on aina rasittanut minua tuon mökin huolehtimisessa.

Harry Salmenniemin teksti hänen toissa vuonna julkaistussa romaanissaan Varjotajunta jätti minuun lähtemättömän vaikutuksen. Hänen kolmas kirjansa Valohammas tuntui kuitenkin tylsältä. Tähän lapsiperhearjen kuvaukseen en enää jaksanut pysähtyä, eikä ihan jokaista päivän aikana sanottua vuorosanaa olisi tarvinnut kirjoittaa auki. Jätin kirjan kesken, sen voin tässä tunnustaa. Nyt löysin kirjan, jossa pääsen seikkailemaan ihan muihin teemoihin – Japaniin. Olen vasta alkupuoliskolla tässä Auran Nurmen kirjoittamassa teoksessa Karkuteillä, mutta tätä lukee mielellään! Otavan esittelyteksti alkaa seuraavasti: ”Kurittoman eroottinen matkaromaani ihmisistä, jotka osaavat kohdata elämän. Suomalainen Kauri matkustaa Tokioon, Japaniin. Hän tapaa queer-yhteisölle tarkoitetussa rouva Hiraokan majatalossa Juri-nimisen naisen, joka rimpuilee kurinalaisessa työelämässä ja kaipaa vanhaa sirkustaiteilijan elämäänsä...” Lukeminen on ihanaa!

Laitanpa tähän loppuun pari muistoani Japanista toissa syksyltä:

Minoo Park lähellä Osakaa

Osakan maisemia