Västra Djupviken-Bredskär-Enskär-Degersand-Maarianhamina-Idskär-Sommarön-Idö-Kökar-Jungfruskär

Tulihan se kunnon kesä säidenkin puolesta, vihdoinkin. Ahvenanmaan etelä- ja länsipuolella seilattaessa näimme jälleen tämän saariston parhaat puolet, ja tokihan säillä on fiilikseen valtava vaikutus. 

Maarianhaminassa tempaisin ja kävin piiitkän harkinnan jälkeen kampaajalla ottamassa kiharat. Edellisistä taitaa ollakin jo ainakin 15 vuotta. Nämä kiharat onnistuivat hyvin eivätkä kuivattaneet hiuksia. Onhan nyt todellakin helppoa viettää vene-elämää, kun ei tarvitse koko ajan olla pesemässä hiuksia. Ja vaikka lippis on päässä lähes koko ajan, ei hiukset nyt lätsähdäkään päätä myöten. Olisinpa uskaltanut tehdä tämän muodonmuutoksen jo aikaisemmin!

Edelleen olen sitä mieltä, että Ahvenanmaan parasta aluetta on Kökar ympäristöineen. Yövyimme Kökarin pääsaaren eteläpuolella upeassa Idön ja Brunnskärin välisessä lahdessa. Tämä on luonnonsuojelualuetta, ja saari tarjosi näytille sellaisia kukkia, joita en muualla ole nähnyt. Lehmäkin nähtiin täällä kalliokiipeilyä harrastamassa, mikä oli jotenkin erityisen hauska näky. Yritimme myös kalastaa lahden pohjukassa, mutta emme saaneet uistimeen haukea, joka molskautteli komeasti kaislikossa useaan kertaan. Lahden pohjukassa oli virallinen makkaranpaistopaikka, joka olikin ainoa paikka alueella, johon tulen sai sytyttää.

Tästä lahdesta purjehdimme jälleen tuttuun Kökarin Sandvikin satamaan, mutta täälläkin jäimme ankkuriin, ja kuljimme maissa kumiveneellä. Vuokrasimme polkupyörät ja saimme kunnon liikuntasuorituksen käytyämme lähes saaren toisessa päässä olevalla kirpputorilla – täällä päinhän niitä kutsutaan loppiksiksi. Celinda sai tässä lahdessa viimein uuden reiviköyden, kun aikaisempi ykkösreivi on ollut pikkaisen liian lyhyt.

Reiviköyden vaihtaminen ei ollutkaan ihan pieni homma, kun puomin pää piti aukaista, ja minun hahmottamisella tämä haaste ei olisi ratkennut koskaan.

Aamu Kökarissa

Jungfruskär keskellä Kihtiä oli jälleen oivallinen pysähdyspaikka. Vietimme tässäkin ankkurissa kaksi yötä. Elo täällä oli kuin Jamaikalla muinoin; soitimme reggaeta, nautimme auringosta, suppailimme, kiersimme luontopolkua ja tietenkin uimme. Tämä saari on todella erikoinen luontonsa puolesta, ja juuri täällä meidän ollessa 20-30 henkilöä tuli saareen viikoksi talkoisiin. Metsähallituksen organisoimana he tekivät mm. heinätöitä haravoiden niitettyä heinää, joka kuulemma tullaan polttamaan. Saaren lehdesniittyjen vuosittaiseen huoltoon kuuluvat tämän jälkeen vielä lehdestys ja laidunnus. Lehdestyksessä lehdesniityn puiden oksia katkotaan ja niitä sidotaan kerpuiksi. Kuivatettuja kerppuja on ainakin ennen vanhaan annettu sitten karjalle ravinnoksi heinien ohella.

Talkoolaiset tulivat viikoksi töihin Jungfruskäriin

Jos Jungfruskärissä ei jatkuvasti niitettäisi ja laidunnettaisi, muuttuisi koko saari ajan myötä lehdoksi, jota sitäkin on saaressa toki jäljellä. Lehtoalueilla annetaan luonnon hoitaa tehtäväänsä ihan rauhassa, mutta nykyisellä hoidolla on saatu saaressa säilymään kasveja, jotka ovat uhanalaisia.

Itse olen todella onneton kasvien tunnistaja, mutta eräänlainen wanna be -tyyppi asian suhteen. Onneksi hyvä ystäväni vinkkasi minulle sovelluksen (PlantNet), jonka käyttöä aloin harjoitella Jungfruskärissä kasvien ja puiden tunnistamisen apuna.

Lukemistani kirjoista mainitsisin nyt Svenska Ylen kirjallisuuspalkinnon ja Runeberg-palkinnon voittaneen romaanin Varjo ja viileys, jonka on kirjoittanut pietarsaarelaislähtöinen Quynh Tran. Kirjan tarina sijoittuu Pietarsaareen, jossa usein veneelläkin on tullut vierailtua. Itselleni antoisinta tässä kirjassa oli päästä tutustumaan vietnamilaisen perheen elämään ja tapoihin, jotka kuitenkin eroavat perinteisistä länsimaisista tavoista. Teoksen perheen äidillä oli enempi haasteita päästä sisälle suomalaiseen yhteiskuntaan, koska hän ei juurikaan osannut suomea eikä ruotsia. Perheen pojat luonnollisesti oppivat ruotsin, ja maahanmuuttajataustaisten perheiden lasten kielen opetus onkin todella oleellista sen suhteen, että nämä ihmiset pääsevät kunnolla yhteiskuntaan mukaan eivätkä jää omaan kieli- ja kulttuurikuplaansa. Tätä olen usein saanut omassa työssänikin puheterapeuttina olla näkemässä – kummaltakin kantilta. Varjo ja viileys -teoksen kieli oli myös äärimmäisen kaunista, ja tästä tietenkin iso kiitos kuuluu teoksen suomentaja Outi Mennalle. Nyt mietin, minkä kirjan seuraavaksi ottaisin käsiini; ehkäpä pysyisin vielä jossakin itselle vieraan kulttuurin parissa.