Västra Djupviken-Bredskär-Enskär-Degersand-Maarianhamina-Idskär-Sommarön-Idö-Kökar-Jungfruskär
Tulihan se kunnon kesä säidenkin puolesta, vihdoinkin. Ahvenanmaan etelä- ja länsipuolella seilattaessa näimme jälleen tämän saariston parhaat puolet, ja tokihan säillä on fiilikseen valtava vaikutus.
Maarianhaminassa tempaisin ja kävin piiitkän harkinnan
jälkeen kampaajalla ottamassa kiharat. Edellisistä taitaa ollakin jo ainakin 15
vuotta. Nämä kiharat onnistuivat hyvin eivätkä kuivattaneet hiuksia. Onhan nyt
todellakin helppoa viettää vene-elämää, kun ei tarvitse koko ajan olla
pesemässä hiuksia. Ja vaikka lippis on päässä lähes koko ajan, ei hiukset nyt
lätsähdäkään päätä myöten. Olisinpa uskaltanut tehdä tämän muodonmuutoksen jo
aikaisemmin!
Edelleen olen sitä mieltä, että Ahvenanmaan parasta aluetta on Kökar ympäristöineen. Yövyimme Kökarin pääsaaren eteläpuolella upeassa Idön ja Brunnskärin välisessä lahdessa. Tämä on luonnonsuojelualuetta, ja saari tarjosi näytille sellaisia kukkia, joita en muualla ole nähnyt. Lehmäkin nähtiin täällä kalliokiipeilyä harrastamassa, mikä oli jotenkin erityisen hauska näky. Yritimme myös kalastaa lahden pohjukassa, mutta emme saaneet uistimeen haukea, joka molskautteli komeasti kaislikossa useaan kertaan. Lahden pohjukassa oli virallinen makkaranpaistopaikka, joka olikin ainoa paikka alueella, johon tulen sai sytyttää.
Tästä lahdesta purjehdimme jälleen tuttuun Kökarin Sandvikin satamaan, mutta täälläkin jäimme ankkuriin, ja kuljimme maissa
kumiveneellä. Vuokrasimme polkupyörät ja saimme kunnon
liikuntasuorituksen käytyämme lähes saaren toisessa päässä olevalla
kirpputorilla – täällä päinhän niitä kutsutaan loppiksiksi. Celinda sai tässä
lahdessa viimein uuden reiviköyden, kun aikaisempi ykkösreivi on ollut
pikkaisen liian lyhyt.
Jungfruskär keskellä Kihtiä oli jälleen oivallinen pysähdyspaikka. Vietimme tässäkin ankkurissa kaksi yötä. Elo täällä oli kuin Jamaikalla muinoin; soitimme reggaeta, nautimme auringosta, suppailimme, kiersimme luontopolkua ja tietenkin uimme. Tämä saari on todella erikoinen luontonsa puolesta, ja juuri täällä meidän ollessa 20-30 henkilöä tuli saareen viikoksi talkoisiin. Metsähallituksen organisoimana he tekivät mm. heinätöitä haravoiden niitettyä heinää, joka kuulemma tullaan polttamaan. Saaren lehdesniittyjen vuosittaiseen huoltoon kuuluvat tämän jälkeen vielä lehdestys ja laidunnus. Lehdestyksessä lehdesniityn puiden oksia katkotaan ja niitä sidotaan kerpuiksi. Kuivatettuja kerppuja on ainakin ennen vanhaan annettu sitten karjalle ravinnoksi heinien ohella.
Jos Jungfruskärissä ei jatkuvasti niitettäisi ja
laidunnettaisi, muuttuisi koko saari ajan myötä lehdoksi, jota sitäkin on
saaressa toki jäljellä. Lehtoalueilla annetaan luonnon hoitaa tehtäväänsä ihan
rauhassa, mutta nykyisellä hoidolla on saatu saaressa säilymään kasveja, jotka
ovat uhanalaisia.
Itse olen todella onneton kasvien tunnistaja, mutta
eräänlainen wanna be -tyyppi asian suhteen. Onneksi hyvä ystäväni vinkkasi
minulle sovelluksen (PlantNet), jonka käyttöä aloin harjoitella Jungfruskärissä
kasvien ja puiden tunnistamisen apuna.
Lukemistani kirjoista mainitsisin nyt Svenska Ylen
kirjallisuuspalkinnon ja Runeberg-palkinnon voittaneen romaanin Varjo ja
viileys, jonka on kirjoittanut pietarsaarelaislähtöinen Quynh Tran. Kirjan
tarina sijoittuu Pietarsaareen, jossa usein veneelläkin on tullut vierailtua.
Itselleni antoisinta tässä kirjassa oli päästä tutustumaan vietnamilaisen
perheen elämään ja tapoihin, jotka kuitenkin eroavat perinteisistä
länsimaisista tavoista. Teoksen perheen äidillä oli enempi haasteita päästä
sisälle suomalaiseen yhteiskuntaan, koska hän ei juurikaan osannut suomea eikä
ruotsia. Perheen pojat luonnollisesti oppivat ruotsin, ja maahanmuuttajataustaisten
perheiden lasten kielen opetus onkin todella oleellista sen suhteen, että nämä
ihmiset pääsevät kunnolla yhteiskuntaan mukaan eivätkä jää omaan kieli- ja
kulttuurikuplaansa. Tätä olen usein saanut omassa työssänikin puheterapeuttina olla
näkemässä – kummaltakin kantilta. Varjo ja viileys -teoksen kieli oli myös
äärimmäisen kaunista, ja tästä tietenkin iso kiitos kuuluu teoksen suomentaja Outi
Mennalle. Nyt mietin, minkä kirjan seuraavaksi ottaisin käsiini; ehkäpä pysyisin
vielä jossakin itselle vieraan kulttuurin parissa.
Kommentit
Lähetä kommentti