Takkatulen ääreen
Portugalin-reissun yksi suurimmista opeista oli tutustua käytännössä vuorovesi-ilmiöön. Tästä intoutuneena aloin kyllä perehtyä asiaan myös teoriassa, ja kyllähän Perämeren tytölle tässä riittää ihmeteltävää. Noin 12 tunnin välein on matalan veden aika, ja samoin noin 12 tunnin välein on korkean veden aika.
Lokakuu on jo loppupuolella, ja Celinda on kotihallissa Oulussa. Teak-kansi ja muut puuosat on
hoidettu Boracolilla, minkä pitäisi auttaa ehkäisemään levien ja homeiden kasvua.
Ainakin tähän asti kansi on pysynyt hyvässä kunnossa, kun sen on pitänyt
puhtaana ja talviteloille laiton yhteydessä on levitetty puhtaalle pinnalle tuo
em. Boracol. Kotona Kempeleessäkin on riittänyt huollettavaa: viimeisimpänä hommana pesin
Celindan matot, ja patjat ovat kuivatuksen jälkeen myös otsonoitu. Otsonointilaite ei ole kallis, ja se on todella kätevä epämääräisten
hajujen poistamiseen. Nyt enää patjat pussitetaan, minkä jälkeen ne sitten kannetaan vintille talvehtimaan.
Syksyillat kotona on saanut nyt käpertymään nojatuoliin
takkatulen ääreen. Ihana, kun on taas aikaa lukea! Viimeisimmät tekstit ovat
saaneet minut pohdiskelemaan varsin syvällisiäkin teemoja. Luen aika usein, kappaleen
kerrallaan, Riina Tanskasen ja Samu Kuopan kirjaa Kapitalismin suuri illuusio.
Tätä lukiessa huomaa, että kyllä maailmanjärjestys voisi olla toisenlainenkin –
usein ei vaan tule ajatelleeksi niitä vaihtoehtoja! Takkatulen ääressä väkisilläkin
tulee mieleen, että näinkö muka meidän ihmisten arvo on siinä, kuinka paljon
tuotamme taloudellisesti. Siltähän nyt tällä hetkellä vaikuttaa valtakunnan politiikkaa
seuratessa, että yhteiskuntamme arvottaa ihmistä pitkälti suoritteina.
Tai, olemmeko rakastettavia ihmisiä vasta silloin, kun läheiset ihmiset voivat olla meistä ylpeitä – ja yleensä siis ylpeitä siitä, mitä olemme tehneet tai saavuttaneet elämässämme. Tarkoitan tietenkin tässä nyt omaa elämääni pohdiskellessa näillä läheisillä ihmisillä omia vanhempiani, sillä kiitosta varmasti lapsena ja nuorena olen saanut ainakin reippaudesta, työnteosta, saavutuksista koulussa ja urheilussa jne.
Joskus aikaisemmassa elämässä olen ollut liian mukava ja
sävyisä, enkä siis ole arvostanut itseäni niin paljon, että olisin kuunnellut,
mitä todella haluan. Tätä kautta olen pyrkinyt miellyttämään vaikka ketä, se on
kyllä totta; kiltin tytön syndrooma, sitä kai minä olen sairastanut. Luin
vast’ikään nigerialaisen kirjailijan (Chimamanda Ngozi Adichie) romaanin Unelmia, josta seuraava lainaus: ”Kunpa
onnistuisimme näkemään virheemme sillä hetkellä kun sorrumme niihin.”
Toisaalta, ilman virheitä meistä ei täällä kukaan selviä, sehän on varma asia.
Joku sanoo myös, että virheistä oppii. Tai: paras oppi tulee kantapään kautta.
Ja voihan myös todeta, että onhan sitten vanhana jotakin, mitä muistella,
vaikka ei haluaisikaan jokaista toilaustaan muistaa!
Merellisen ihana lukukokemus minulla oli juuri Selja Laakson (sama viihdekirjailija taustalla kuin Sara Storm -kirjoissa) kirjoittama Siellä missä tuuli tuoksuu suolalta. Siinä lähes 100-vuotias Antti totesi äärimmäisen hienosti tähän edelliseen teemaan liittyen: ”Minä olen yrittänyt keksiä, että mitä isoja virheitä olen tehnyt. Voisi luulla, että tähän ikään niitä olisi tullut tehtyä oikein isokin joukko. Mutta kun en ole keksinyt. Aina minä tulen siihen samaan ajatukseen, että kaikki mitä olen tehnyt on kumminkin osaltaan tuonut minut tähän hetkeen, ja nyt on näin hyvä. Jos olisin tehnyt jotain toisin, ehkä nytkin olisi toisin. Huonommin.”
Kommentit
Lähetä kommentti