Piipahdus Ahvenanmaalle: Lootholma (Kustavi)-Iniö, Norrby-Långskär-Södholm (Kumlinge)-Korsholm

Kippari on nyt lomalla.

Elän nyt konkreettisesti osana luontoa: toissapäivänä istahdin Ingersholman saaressa (Södholmin ankkuripaikassa) kalliolle, ja yht´äkkiä huomasin hirven töllöttävän minua suoraan silmiin noin 50 metrin päässä. Kumpikin olimme hiljaa ja katselimme toisiamme. Sitä edellisenä päivänä lähdimme kipparin kanssa kumiveneeseen Celindan ollessa ankkurissa, ja pieni käärme ui juuri silloin Celindan ohi – sellaistakaan en ennen ole nähnyt. Merikotkia on nyt liidellyt jo useammankin saaren yläpuolella, ja tietenkin on näkynyt silkkiuikkuja, joutsenia ja paljon muita lintuja, joita valitettavasti en tunne.

Långskärin luonnonsatamassa on kaksi lahtea. Ankkuroimme itsemme itäiseen lahteen; läntinen on kiva laguuni, jossa voi kiinnittäytyä suoraan kallioon. Tämä kuva on läntisestä lahdesta kohti itäistä lahtea.

Eeva Kilven kuolema nosti itselleni mieleen hänen tekstinsä, joihin olen tutustunut kunnolla vasta viimeisen parin vuoden aikana. Erityisesti tämä ”kohtaus” Naisen päiväkirjasta (v. 1978) on mielestäni yksi hersyvimmistä teksteistä Kilveltä, ja tätä lukiessa minulla nousee aina hymy huulille (laitoin tämän saman jo Instagramiin):

”Tämä on viimeinen metsä, joka on vielä jäljellä mökkini ympäristössä ja joka kesä Ventonen kertoo, kuinka hän on kuullut, että välittäjä, jolta me kaikki olemme ostaneet tonttimme ja joka yhä kummittelee piruna näissä maisemissa, pilkkoen, suikaloiden, hakaten, tuhoten ja myyden, vylläten raskailla puuautoillaan pysyviä raiteita tonttiemme laitamille, kaataen varjeltuja pensaita ja haavoittaen tienvarren puita ilman että kukaan voi mitään, koska kaikki tapahtuu talvella meidän poissa ollessamme ja me vain sydän verta vuotaen saamme keväisin todeta seuraukset, joista kukaan ei ota vastatakseen, eikäpä vaurioitunutta puuta enää mikään ehjäksi saa… joka kesä Ventonen kertoo, että välittäjä on uhannut kaataa jäljellä olevan kuusikon.” - -

”Herra päästä meidät välittäjistä! Anna hänen unohtaa tämä metsä, anna hänen pitää tätä niin vähäpätöisenä, että tätä ei kannata hakata.

  Kerran ajattelin kirjoittaa hänelle ja pyytää, että tämä metsä säästettäisiin, mutta ajattelin, että hän hakkaa sen silloin kiusallakin. Ja puhuttelemaan en saa häntä menneeksi, koska ääneni värisee mielen äärimmäisestä ponnistuksesta niin kovasti, että hän pitäisi minua pelkästään höperönä. Jos minulla vain olisi rahaa…

  Jos minulla vain olisi rahaa, niin minä en taatusti olisi toimettomana katsellut tämän maiseman raiskaamista ympärilläni, minä omistaisin tämän alueen ja täällä kasvaisi koskematon metsä ja viimeistään nyt minä ostaisin tuon viimeisen metsän enkä edes tinkisi hinnasta vaan pulittaisin sanaakaan sanomatta sen ryökäleen ensimmäiseksi henkäisemän hinnan sen nenän eteen, niin että sitä jäisi ikuisesti harmittamaan ettei pyytänyt enemmän. Tunnenhan minä kaupanteon psykologian, liikemiehen tytär, samalla tavoin ansaituilla rahoilla koulutettu toisen polven hyödynnauttija.”

Ankkuripaikan vierestä menee nyt vähän isompiakin paatteja. Tässä lähestytään vähitellen jo Turkua, josta hyppään junaan...

Eeva Kilpi kuoli 98-vuotiaana. Kunnioitettavan ikäisiä ovat myös omat vanhempani: äiti on 93- ja isä 94-vuotias. He asuvat vielä omassa asunnossaan kerrostalossa – kilometrin päässä meidän kotoa, Kempeleessä. Hyvin vähillä avuilla he vielä pärjäävät, mutta lähden ensi viikolla Turusta junalla piipahtamaan Kempeleessä heitä auttamassa. Miksihän meidän länsimaisessa kulttuurissa niin kovasti ihannoidaan nuoruutta, ja vanheneminen näkyy uutisotsikoissakin lähinnä ikääntyvän väestön hoivan kustannuksien kauhisteluna. Mikäpä sen arvokkaampaa kuin eletty elämä kaikkine kokemuksineen ja oppeineen, ja kyllähän meistä itse kukin toivoo pitkää elämää…